Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (1939)

Kymmenen toisilleen täysin tuntematonta henkilöä kutsutaan oudolle saarelle, nimeltä Neekerisaari. Jokaisella heistä on omatunnollaan jotain, minkä he haluaisivat unohtaa, ja jota ei lain edessä ole pystytty rikokseksi todistamaan. Pian saarella alkaa tapahtua outoja ja pelottavia asioita. Päivä päivältä tunnelma saarella kiristyy ja vainoharhaisuus, sekä epäluulo alkavat vallata henkilöiden mielen, heidän miettiessään, kuka on syyllinen, ja kenet hän valitsee seuraavaksi uhrikseen.

Kymmenen erilaista ihmistä kutsutaan Neekerisaarelle. Vierailijoiden joukossa on mm. vanha kenraali, tohtori, tuomari, opettaja, palkkasoturi, hovimestari ja hänen vaimonsa, sekä vanhoillinen neiti. Kirjeen lähettäjä on U.N. Owen, mutta henkilöt eivät muista ikinä kuulleensa tämän nimisestä henkilöstä. Jokainen kuitenkin - ehkä pienen epäilyn jälkeen - päättää lähteä kohti Neekerisaarta, sillä kirjeessä mainitaan joku heille tuttu henkilö.

Toisena päivänä miespalvelija Rogersille annetun tehtävän mukaan, hänen piti laittaa illallisen jälkeen kramofoniin levy soimaan. Levyssä luki ”joutsenlaulu”, mutta levyltä ei alakaan soimaan musiikkia, vaan sieltä alkaa kuulua syytöksiä. Jokaista Neekerisaaren vierailijaa syytetään murhasta. Vierailijoiden mennessä paniikkiin, tapahtuu ensimmäinen kuolema ja jäljellä on enää yhdeksän. Jokaisella on turvaton ja pelokas olo, sillä kuolema tapahtui niin äkkiä ja yllättäen. Levottomin ja rauhattomin mielin he kuitenkin menevät omiin huoneisiinsa nukkumaan. Seuraavana aamuna joukko vähentyy kahdeksaan, kun heistä yksi on taas poissa. Ruokapöydän luona pienet, posliiniset neekerinuket vähentyvät sitä mukaan, kun seurueen jäsenetkin. Jokaisen seurueen jäsenen makuuhuoneessa on vanha lasten runo, ”kymmenen pientä neekeripoikaa”. Kuolemantapauksilla ja runolla on jotakin yhteistä, ensimmäisessä säkeistössä yksi neekeripoika tukehtuu ja jäljelle jää enää yhdeksän, juuri niin kuin Anthony Marston oli tukehtunut juomaansa heti toisena iltana. Jokaisen mielessä leijuu kysymys: ”kuka on U.N. Owen, joka meidät tänne kutsui?” He alkavat selvittää yhdessä, kenellä olisi mahdollisuus olla kuolemantapauksien takana. Kuka on salaperäisten ja mahdottomalta tuntuvien tapahtumien takana? Saako poliisi selville kuka on murhaaja, kun vihjeet ovat vähissä ja saarelta löytyy vain kymmenen ruumista?

Kirjan tapahtumat sijoittuvat eristyksissä olevalle alueelle, josta ei ole poispääsyä. Neekerisaari on pieni, salaperäinen saari, josta on kerrottu monenlaisia taruja ja siellä on ennenkin vieraillut outoja seurueita. Saari ei ole kovinkaan kaukana mantereesta, mutta tapahtumien aikaan sää on hyvin myrskyinen, joten vierailijat ovat loukussa saarella. Kirjan vuodenaika on luultavasti syksy, sillä sää ei ollut kovinkaan aurinkoinen ja lämmin. Kirjan tapahtumat etenevät melko nopeasti ja tapahtuma-ajaksi kaksi viikkoakin saattaa olla hieman liian pitkä. Lopuksi tietysti kerrotaan kuinka poliisi yrittää selvittää saaren tapahtumia.

Lajityypiltään ”Eikä yksikään pelastunut” on ehdoton dekkari. Kirjan murhat, niiden selvittelyt, sekä poliisitutkinnat paljastavat kirjan kuuluvan dekkarikirjallisuuteen. Myös tapahtumapaikan ollessa eristetty ja ehkä hieman pelottava saa se aikaan jännitystä, joka on tärkeä dekkarin ominaisuus. Kirjan kieli on aikalailla tavallista, eikä siinä käytetä minkäänlaista murretta. Puhekieleksi en sanoisi kirjan kielen tyyliä, se on ehkä enemmänkin kirjakieltä. Henkilöt puhuvat todella kohteliaasti toisilleen. Sanavalinnat ovat mielenkiintoisia ja vaihtelevia, eivätkä toista liikaa itseään. Asiat kerrotaan melkein kokonaan henkilöiden näkökulmista ja asiat kuvaillaan samalla tavalla kuin he ne näkevät. Tämän vuoksi vierailijoihin on helppo samaistua ja saada selville miltä heistä tuntuu.

Kaikki vierailijat ovat tehneet elämässään virheitä, joita katuvat, mutta he eivät voi niille enää mitään. Jokainen haluaisi unohtaa tapahtuneet ja aloittaa alusta. Kuitenkin kaikki saavat rangaistuksen kuoleman astuessa heidän eteensä. Kirjan sanoma on ehkä hieman epäselvä. Murhaaja haluaa kostaa vierailijoilleen heidän tekemänsä rikokset, kun heitä ei oikeuden edessä ole tuomittu syyllisiksi näistä tapahtumista. Sanomana voisi toimia esimerkiksi ”jokaisella meistä on menneisyytemme” tai ”oikeus ei aina tapahdu pelkästään oikeudenkäynnin edessä.”

Kirja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen ja se herätti paljon erilaisia ajatuksia, kuten ”Kuka on syyllinen?” ja ”Miten henkilöille lopulta käy?” Kun pääsin kirjan loppuun, olin aika häkeltynyt. Itse en osannut yhtään epäillä henkilöä, joka sitten loppujen lopuksi paljastui murhaajaksi. Pidin kirjassa siitä, että kuolemantapaukset oli järjestetty lasten lorun, ”kymmenen pientä neekeripoikaa” mukaan. Se toi hieman lisää salaperäisyyttä ja mielenkiintoa tapahtumiin. Kirja eteni ehkä hieman liian nopeasti ja välillä oli vaikea pysyä mukana tapahtumissa.

Kirjan juoni oli toisaalta melko selkeä, mutta taas toisaalta aivan mahdottoman hyvin kirjoitettu, eikä sitä olisi osannut päätellä. Tällä tarkoitan siis sitä, että kun kuolemat tapahtuivat lasten lorun mukaan, oli lukijan helppo päätellä itse, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tietenkin tapahtumat poikkesivat hieman runosta, mutta etenivät kuitenkin sen kanssa käsi kädessä. Juonen päättely olisi ollut ainakin minun kohdallani aivan mahdotonta! Vasta siinä vaiheessa, kun luin lopussa olleen murhaajan ”tunnustuksen” ja sen kuinka hän toteutti kuolemat, tajusin kuinka hienosti juoni olikaan mietitty.

Lapsille tämä kirja ei mielestäni sovi, aihe tuskin kiinnostaisikaan ala-asteikäistä, mutta se olisi liian pelottava ja raaka kaikkine murhineen. Muuten kirja sopisi melkein minkä ikäiselle tahansa, nuorille, aikuisille ja miksipä ei myös vanhemmille ihmisille. Kirjan kieli ei ole nuortenkieltä, se on aikalailla kirjakieltä, joten myös vanhemmat lukijat ymmärtävät sitä. Nuoria kirja taas voisi kiinnostaa, sillä kirja loi jännitystä ja samalla sai miettiä itsekin, kuka on syyllinen ja eläytyä salapoliisin rooliin. 

Eveliina, 8. luokka